Niinpä niin

Kuvittelinko todellakin, että saan jotain tehtyä ollessani yksin kotona näiden kolmen lapsen kanssa?

Aloitin kyllä ompelemisen. Sain katkaistua saumurista neulan, sen hankalammin vaihdettavan sisemmän. Eikä saumurin tai ompelukoneen tarvikekotelosta löytynytkään pientä ruuvimeisseliä. Eipä tietenkään, koska se pieni ruuvari on tuolla pellon toisella puolella mun äitini ompelutarvikelootassa. Onneksi meillä on muutama muukin työkalu tässä huushollissa... Mutta ei yhtään 80-kokoista neulaa. Pöh. Lopulta sain tuotoksen valmiiksi, ja laitoin sen suoraan pesukoneesees, ei kuvaa siis.

Eilen entiset työkaverit kävivät kylässä. Oli tosi mukavaa. He ovat muisto onnellisesta elämästä, ajasta jolloin olin nuori ja onnellinen... Minulla on oikeasti ikävä sitä aikaa - mutta sitä ei enää ole. Itseasiassa koko työpaikka (rakennus ja organisaatio) on kadonnut, purettu.

Lapset ovat melkein terveitä, esikoinen niiskuttaa ja tyttö on saanut kaamean tupakkayskän. Pikkuvauva on vielä terve, pelkään edelleen rs-virusta, se on vasta löytänyt tänne periferiaan. Nyt kun oles saanut vihdoin ristiäiset sovittua, niin olen ihan varma, että poika onkin kipeä ristiäisten aikaan.

Huomenna käyn katsastamassa juhlapaikaksi ajattelemani tilan. Meille kotiin juhlia ei mahduta järjestämään, ja molempien isovanhempien kodeissa on jo vietetty yhdet ristiäiset.
Papin hankinta olikin hankalampaa, koska luottopappimme, kirkkoherra, on pitkällä sairauslomalla, ja lapsipapin virkaa hoitava on lomalla myös. Nyt on aika sovittu vt.kirkkoherran kanssa, häntä en ole koskaan edes tavannut.