Solmuja pimeässä

Tai oikeammin paljon pahoja umpisolmuja. Koko elämä solmussa.

Lasten serkku on kuollut. Nuori mies, elämä vihdoinkin järjestyksessä. Nyt häntä ei enää ole.
Kaksi lasta haudanneena suren äidin puolesta, tiedän pienen aavistuksen siitä tuskasta, jota hän kokee. Ei se ole minun suruni, mutta ymmärrän sitä.
Jokainen ihmisen suree tavallaan, mutta lapsensa menettäneillä se suru kuitenkin on samankaltainen, kuolipa lapsi sitten äitinsä kohtuun tai vasta keski-iän ylittäneenä. Lapsi on aina lapsi.

Tuli kutsu toisen naapurikaupungin yliopistolliseen sairaalaan. Meidän vauvallamme on jotain hätänä, mutta vielä ei kukaan osaa sanoa varmaksi mitään. Hoitava lääkärimme ei halua ottaa mitään riskejä, lintusten kuolema on ihan riittävä syy lähettää meidän turhiinkin tutkimuksiin, varmuuden vuoksi. Hyvä vaihtoehto on, jos vauva joutuu heti synnyttyään isoon leikkaukseen ja joutuu viettämään kohdun ulkopuolisen elämänsä ensimmäiset kuukaudet sairaalassa. Se on se hyvä vaihtoehto, meille tuntematon, mutta pelottava ja ahdistava.
Toisen vaihtoehdon, sen pahemman, tunnemmekin miehen kanssa jo.

No, meillä on kuitenkin hyvät lähtökohdat, ongelmia ollaan ennakoitu ja olemme menossa parempaan hoitoon kuin mitä täällä saisimme. Vauvakin on jo täysiaikainen, keskosuus aiheuttaisi vielä suuret lisäriskit leikkauksiin ja toipumiseen. Nyt meillä on edes mahdollisuus.

Esikoinen on kipeänä, ensin oli korvatulehdus, no, se parani, nyt on kurkku kipeänä ja melkein 39 kuumetta. Olen aivan varma, että poika sairastaa, koska on niin stressaantunut.

Kuopuksen sitkeä ihottuma on muuttunut jo sienitulehdukseksi. Nyt on löytynyt rasvayhdistelmä, jolla ihottuma tuntuisi paranevan tai ainakin pysyvän kurissa. Kyllä oli jo aikakin, kun ruokavaliokaan ei kaventumisestaan huolimatta auttanut yhtään. Johan tässä on pari kuukautta valvottu kutinan takia; aluksi ihottuma oli allergista, mutta kyllä nyt on jo selvä tulehdus päällä.

Tänään kätilö alkoi puhua, että harmi, jos joulun vietätte sairaalassa. Voi kuule nainen, joulu on meidän murheistamme tällä hetkellä pienin!

Joulu. Sillä sanalla ei ole ollut enää moneen vuoteen iloista kaikua perheessämme, se on ollut täynnä surua ja pelkoa. Silti esikoiselle ja kuopukselle joulu on vielä ilon juhlaa - kukahan sitä tänä vuonna vaan heille laittaisi? En ole löytänyt lapsille lahjoja etsinnöistäni huolimatta, kynnys on noussut niin korkeaksi, että ei taida sellaista ollakkaan, mitä kelpuuttaisin. Ehkä nämä ovat viimeiset lahjat, jotka heille annan.

Siivouspalvelusta ei saa enää siivoojaa joulunaluspäiviksi, tilauskirjat täynnä. Ei tarvitsisi kuin imuroida ja pestä lattiat. Mutta ei ole aikoja eikä siivoojia. Kaiken muun voikin tehdä etukäteen, mutta tuo siivous...