Mörkö

Vuffea ei ole talven aikana trimmattu. Niin, jäihän se trimmaus viime kesältäkin hyttysten vuoksi, ja nyt pakkasten. Ensi kesäksi voisi jo turkin raakkaamista harkita, jospa hyttysiä olisi vähemmän, kun tontin ojitus on tehty. Tällainen mörkö meillä asuu:


Vuffe on edelleen hankala kuvattava


tai voisihan sitä tehdä tutkielman kirsusta.

Jaksan edelleen ilahtua joka kerta käydessäni Vuffen kanssa ulkona. Onnea on koira joka ei karkaa heti kun siitä päästää irti!

Pukkelihan oli metsästysviettinen, tottavie olikin. Jahtasi jänikset, oravat, ketut, supikoirat (no niitä saikin jahdata) hirvet, peurat... Suurimmalle osalle oli Pukkelilla vielä oma haukkukin, valkohäntäpeurat vain aiheuttivat päänvaivaa, pumppivat kuin jänekset mutta olivat niin isoja...

Tulipa vain mieleeni, kun kävin keräämässä lapsille pajunkissoja virpomavitsoja varten. Ennen piti Pukkeli laittaa aina puskaan kiinni, mielellään hieman kauemmas, ettei se hihnansa kanssa tullut solmimaan kerääjää, pajupuskaa ja itseään samaan solmuun. Ja jos se kiinnityspuska oli liian hento, niin eikös Pukkeli kohta painellut fleksi perässään pitkin kylää...
Huoh. Pukkeli oli ihana koira, mutta ehkä pikkasen paremmin olisi voinut paikka- ja tänne-käskyjä totella.

Vuffe sitten. Vuffe on ihana myös, omalla hauskalla kohelolla tavallaan. Mutta sillä on vielä aikaa rauhoittua, sehän on vielä ihan pentu. Kuulemma vielä vuoden verran voi odottaa fyysistä kasvua, ja sen jälkeen vasta alkaa psyykkinen aikuistuminen. Onneksi ei olla vielä edes murrosiässä!