Niin kovin on pitkä ja kivinen tie...

Kävin länsirannikolla. Ihan päiväseltään, aamukuudesta iltaseitsemään, täysi päiväraha ja kivat kilometrikorvaukset, ja ihan olin vallaton (mikä vapauttava olo...). On muuten tavattoman synkkää ja pimeää ajella. Meren tuntumassa toki oli hieman lunta maassa, mutta se ei paljon lohduttanut. Pissapojan suuttimet jäätyivät (juu, liian laimeaa seosta ollut käytössä) ja kaikki tiethän on suolattu huolellisesti. Kivistä tietä ei siis ollut, mitä nyt pari pikkukiveä kolisteli tuulilasia.

Kotiin tullessa lapset kiljuivat isänsä kanssa kilpaa huomiota ja roikkuivat kiinni puntissa ennenkuin sain edes takkia päältä pois. Kengät ehdin potkia pois jaloista vasta olohuoneessa... No, nyt tilanne on jo hallinnassa, nuorin haiskahtaa, vanhin mököttää muuten vaan. Ihanan valoisa luonne hänellä.

Tällä viikolla on enää kolme päivää töitä, lahjoja puuttuu (pikkuveikalla näytti olevan sama pulma) eikä aika riitä mihinkään. Kinkkuakaan ei vielä ole hankittu, ehkä Mammaliini on pesueineen syönyt jo meidänkin osuuden? Voi ei, se on ainoa jouluruoka, joka taatusti uppoaa tähän porukkaan.