Sahramin solmut

lauantaina, marraskuuta 29, 2008

Marraskuu, kuoleman kuu


Minä menen ihan kohta.



Meillä on kovin hiljaista. Lapset ovat yllättävän hiljaa, ainakin satunnaisesti.
Esikoinen oli itkenyt koulussa silloin tällöin, loppuviikon olikin kipeänä kuumeessa kotona. Tautiputki siis on tukeva.

Pikkusiskon mekko edistyy, sovituskappale on riittävän valmis, jotta uskalla leikellä varsinaisen kankaan. Juhlavalmistelut saivat suruharson ympärilleen, neiti ylioppilas ei itse muista aikaa ilman Ässää. Toki hän muistaa sen, kun balkaninmakkarapötkö tuli meille - Pukkeli ei ollut kovin söpö koiranpentu. Pukkeli pitkin tarkaan huolta siitä, että vankka ruumiinrakenne säilyi. Eläinlääkärit ensin kovasti moittivat, että on lihava. Ei lihava, vaan iso. Kyllä ne kylkiluut aina tuntuivat. Loppuvuosina kehuivat, kuinka tukevan ja terveen oloinen koira.

Perjantaina vielä puhuttiin, että viikon päästä katsellaan, miten Pukkeli voi. Koira oli reipas ja oma synkeä itsensä. Nautti koko sydämestään lumesta ja pikkupakkasesta. Lauantaina patti oli tuplannut kokonsa, ja sunnuntaina Pukkeliin sattui. Pellon toiselta laidalta löysin disperiiniä (jota 40-kiloiselle koiralle annetaan 8 kpl 50mg tabletteja... eli 10mg/kg) ja se helpottikin koiran oloa selvästi. Maanantaina oli Pukkelin ruokahalu jo tiessään, eikä ruuassa ollut vikaa, koska kissa sitten sitä tyytyväisenä söi. Ell antoi luvan lääkitä parasetamolilla (ibuprofeeniakin olisi voinut antaa palliatiivisena hoitona), 500mg tabletti helpotti oloa muutamaksi tunniksi - yleensähän koirilla kipulääkitys annetaan kerran vuorokaudessa (parasetamolin annostelu on sama kuin disperiinin/asperiinin).
Lumessa jaksoi peuhata, ja sitä soimmekin koiralle sen koko sydämen kyllyydestä.

Tiistaina hain lapset hoidosta ja koulusta kesken päivän. Juuri ennen ell saapumista Pukkeli söi nautiskellen viimeisen ateriansa lumipeuhun jälkeen, kasvaimen puoleinen takajalka ei oikein enää pysynyt perässä. Kasvaimen näki pingoittuneen ihon läpi, tumma massa kuulsi monessa kohtaa selvästi. Mokoma syöpä.

Rauhoittavan piikin jälkeen Pukkeli alkoi torkahdella, ja nukahti lopulta tyttyväisenä omalle paikalleen eteisen matolle. Lapset kiusasivat eläinlääkäriä sen kuin ehtivät, siinä kuunneltiin moneen kertaan niin Pukkelin kuin lastenkin sydämet.
Viimeisen matkansa Ässä aloitti kuorsaamalla tyytyväisenä. Olipahan ainakin selvää, että Pukkelilla oli hyvä olla.

Lasten silitellessä vahva sydän lopulta pysähtyi.

Ässä sai kuolla tyytyväisenä, sen ei tarvinnut menettää sille kaikkein tärkeintä asiaa, vapautta mennä omien halujensa mukaan. Se ehti nauttia viimeisen kerran lempivuodenajastaan, ensilumen ajasta.
Mukaansa suurten kuusten juurelle Ässä sai pallon, Pikkusiskon tuomat herkut ja flexinsä. Kymttilät näkyvät keittiön ikkunasta, ja Muropaketti haluaa aina välillä kurkistaa, missä Ässä on.

Kissa ei ymmärrä, miksi sen ruokakuppia ei enää putsata tyhjäksi.

Tunnisteet:

5 Comments:

At 8:58 ip., Blogger Villasukka said...

Itku tuli.

 
At 10:03 ip., Blogger Eija said...

Kaunis ja koskettava kertomus. Otan osaa.

 
At 9:56 ip., Anonymous Nna said...

Kertomuksesi veti hiljaiseksi.

 
At 10:05 ip., Blogger Mrs.Marple said...

*halaus*

Lämpimät ajatukset koko perheelle.

 
At 7:54 ip., Anonymous Anonyymi said...

Itken. Ymmärrän ikävänne. Omasta koirasta luopuminen koskee vieläkin kipeästi minuun.Siitä on vain puoli vuotta, kun ystävä lähti. Ehkä aika auttaa... en tiedä

 

Lähetä kommentti

<< Home