Silence is golden

Ensimmäistä kertaa piiiitkään aikaan Tulikettu päästää kirjautumaan bloggeriin. Tai sitten sillä on vaan ollut jotain mua vastaan. Kenpä tietäis sen.

Syksy on mennyt, kuten yleensä. Kiire on ollut ihan käsittämätöntä, niin töissä kuin kotonakin. Koira näköjään sairastaa joka ikisen oksennustaudin, joka meille kantautuu, ja niitähän riittää, kun lapset ovat neljässä eri ympäristössä. Ikinä enää hanki rotukoiraa.

Eilen juhlittiin Muropaketin 7vee synttäreitä. Koska mun sähköhellani on yhteistyöhaluton (=ylävastukset kärähtivät), niin Pikkusisko sai vastuullisen tehtävän leipoa kakku. Super Mario. Oli hieno, ja hyvänmakuinen. Kaverisynttäreille ajattelin laittaa tarjolle jäätelökakun, kun sellainen on tuolla pakkasessa jo valmiina. Niihin pitäisi väsätä taas pinjata, Agry Birds, kuulemma. Että haasteita piisaa, kiitos vaan.

Luntakin on tullut, ja pakkasia pidellyt. Onhan se mukava vaihtelua kurakelien jälkeen, etenkin kun tuota autolla ajoa on pitänyt harrastaa töissäkin useamman tuhannen kilometrin verran. Seuraavaksi kyllä harkitsen vakavasti jo jotain japsi- tai korealaista maasturia, Zafira ei todellakaan ole mikään talviauto.

JOulun odotukseen päästään sitten keskiviikon jälkeen, kun on saatu pidettyä ne kaverisynttärit alta. Jotenkin on niin hankala yhdistää näitä kahta, syntymäpäiviä ja joulua, paree pitää ne vaan erillään.

Jouluksi on jo vieraita ilmottautunut, tosin virolaiset jää tulematta, kun viettävät pitkästä aikaa joulun sikäläisissä sukulaisissa.

...

Olen ollut todella erityksissä kaikesta. Rakennustyö vie kaiken energian, tai sen vähän, mitä perhe-elämältä jää. Luin nyt vasta suru-uutisen, jonka ajankohta oli jo heinäkuussa. Ajatukseni viivähtävät edelleen hetkiä Indyn ja Pikin emännän luona  tosin kulkiessani pitkin nettiä oli lohduttavaa huomata, että hän ei ollut unohdettu.