Kesä loppuu kohta

Johan nuo pääskysetkin tällä viikolla muuttivat etelään, syksy on ihan ovella.

Töissä olen taas normaalitahdissa, paperia sinkoaa sinne ja tänne ja kaikki ovat joko pahalla päällä tai hysteerisiä. Paitsi jos sattuvat tuijottamaan iltapäivän kotimaista elokuvaa. Olen todennut, että kaiken sen shaissen jälkeen, mitä näiden ihmisten päälle on heitetty koko kuluvan vuoden ajan, saavat mun puolesta tuijottaa telkkaa vaikka koko virka-ajan. No, työkaverini ovat kyllä erinomaisen ahkeria, tunti hermolepoa silloin tällöin on vain hyväksi.

Koululaiset ovat päässeet ihan oikeassa järjestyksessä kouluun ja pois koulusta. Taksit ovat kylläkin olleet hieman eksyksissä, välillä on auto odotellut turhaan koulun pihassa ja välillä kiertänyt varmuuden vuoksi syrjäkylällä... Mutta ehkä tämä jouluun mennessä...?

Koulukyytijupakka on ihan suoraa jatkumoa siihen tapaan, jolla koulun rehtori paneutuu koululaisten hyvinvointiin muutenkin. Toki hän on tietyissä asioissa pätevä ja sopiva, mutta on asioita, joita hän ei kertakaikkiaan osaa.
Olin itsekin tähän asti siinä luulossa, että koulussa valvotaan näitä aamulla tai illalla odottelevia koululaisia, niin tehtiin minun kouluaikanani ja Pikkusiskon kouluaikanakin. Mutta ei niin olekaan. Sen aamuodottelun ennen koulun alkua ilman valvovaa silmää olen toki tiennyt, mutta jotenkin kuvittelin, että koulupäivän aikana valvonta ylettyisi... Noo, oppia ikä kaikki. Peruskoululakia voisi tietenkin tankata, mutta sitten voisi helposti käydä niin, että nyt itse maksavat kulkijat eivät pääsisikään enää taksikyytiin.

Esikoisella on mennyt koulussa hyvin. Tai hyvin ja hyvin, ihan tavallisesti, kuten ihan tavallisella koululaisella nyt koulu sujuu. Meidän perheessä se tavallinen on iso uutinen. Taas näkee hyvin sen, kuinka iso rooli on opettajalla... Oikeastaan käy sääliksi uusia ekaluokkalaisia, heillähän on nyt esikoisen viimevuotinen opettaja.

Neiti heiluttelee etuhammasta. Voi yäk, minun pitäisi kuulemma nyppäistä se pois. Ei käy. En todellakaan aio repiä hampaita irti keneltäkään, en ole hammaslääkäri...

Onneksi illalla hammas unohtui hetkeksi, kun Pikkulikka äiteineen ja pikkuveljineen käväisi pikapikaa kyläilemässä. Kummasti löytyi taas jutunjuurta (niin äideillä kuin) tytöillä, vaikka edellisestä tapaamisesta on jo aikaa. Lykkäsin Pikkulikan mukaan virkatun pontson, jota neiti ei osaa käyttää. Jospa seuraavalla kerralla ehtisi keittää jo jopa teetä, etteivät olisi niin jäniksen selässä...

*********************

Olen haikein mielin seurannut Muropaketin kehittymistä taaperosta pikkupojaksi. Minun suloinen vauvani, älä vielä kasva isoksi... Pojalla on itsenäiset mielipiteet, ihan omat lempijutut, omat inhokit, itseluottamusta löytyy. Ihana hurmaava lapsi, joka tietää olevansa ihana. Ja käyttää sitä hyväkseen...

ei oo ei tuu

Jostain syystä koukkasin työmatkan varrella (olin menossa toimistolle asiakaskäynniltä) koulun kautta. Ei hyvänen aika, naapurin poika ihan varmasti koulun pihassa vaikka taksin piti hakea yli tunti sitten...!
Äkkiä koira kyytiin ja takaisin koululle, juu'u, oikein näin. Siellä pikkuserkukset mököttivät hämmentyneinä "ei se taksi ole vielä tullut, mutta päivällä se kävi kaksi kertaa ennenkuin meillä loppui koulu ja missä se nyt viipyy meillä on nälkä onko sulla ruokaa joko taksi tulee". Ooookei. Soitin taksikeskukseen, eivät tienneet mitään koulukyydistä, pyysin yhdistämään paikalliselle tolpalle, jospa joku vastaisi vahingossa. Eivät olleet tietoisia, että iltapäivällä olisi pitänyt kaksi poikaa vielä koukkasta kyytiin.
Soitin pikkuserkun äidille, että otan poijjaan kyytiin ja vien mummolle, klun se on kuitenkin Sinappituubin hoitopaikan vieressä. Olikin äiti jo hieman huolestunut, kun mummo oli soittanut ja ihmetellyt, kun poikaa ei kuulu ei näy. Ei kirjastoautollekaan päässyt ollenkaan (heillä on lukupiiri keskiviikkoisin, pääasiallisesti punaviiniä, mutta myös valkoviiniä ja oluita, joskus maistellaan erikoisuuksia; ruoka on tapas-tyyppistä pikkupurtavaa).
Koulun pihassa yhytin vielä rehtorin - olen minä ihan varmasti ilmoittanut taksille, että olisi pitänyt tulla hakemaan. Ihan varmasti ilmoitin. Tai en ehkä, en nyt muistakaan (ekana koulupäivänä tosiaan unohti ilmoittaa taksiin, ja viisi eskarista viidesluokkalaiseen jäi palloilemaan koulun pihalle ihmeissään). No kiva.

Ehkä tämä on jo jouluksi järjestyksessä!

Pikkuserkun äiti alkaa olla jo hermoraunio, minulla hermothan ovat jo kadonneet ajat sitten, joten ei tuo niin kummallista ole.

Lomaa voisin kyllä pitää, vaikka tuon esikoisen kuudenteen luokkaan asti.

Kiitos lohdutteluista - joskus vaan tuntuu kuin kaikki melkein kaatuisi niskaan. Koko ajan pitää olla varpaillaan torjumassa seuraavaa uhkaavaa katastrofia - mitään tosissaan ikävää ei satu, mutta ei kyllä ole kivaakaan.

Neitillä heiluu etuhammas, ja minun pitäisi kuulemma se nyppäistä pois. Auts ja eih! ei minusta ole sellaiseen, oksennuksen siivoaminenkin on kivempaa.

(esikoinen on joka päivä tehnyt tyytyväisenä läksynsä, suostunut jopa korjaamaan kun kerron, että jossain on virhe, löydätkö? Mitään syömiskatastrofeja ei ole koulussa sattunut, vaikka joutuukin nykyään syömään "normaalisti" muiden seassa -ja ihanaa ihanaa, uusi vastavalmistunut opettaja on ollut työharjoittelussa paikallisessa (tai siis naapurikunnan) autismiluokassa ja on muutenkin perehtynyt erityisoppilaisiin! Nyt lähdetään siis siitä, että esikoinen pärjää luokassa kuten kaikki 23 muutakin oppilasta, ja niin totisesti on pärjännytkin!)

Niitä päiviä

Tiedättehän päivät, jolloin kaikki menee jotakuinkin pieleen aamusta iltaan? Ei mitään kunnon katastrofia, mutta sellainen tasaisen ahdistava paha mieli ja jurnutus koko ajan.
niitä on tuntunut viime aikoina olevan enemmän kuin seitsemän viikossa.

aamulla havahdun yht'äkkiä - kello on soinut jo, enkä nousstkaan... No ei muuta kuin ylös, koiran kanssa pihalle (ja koirahan alkaa kärsiä ujosta pissasta ja sitten odotellaan ja odotellaan) ja sillä aikaa herää kaksi kolmesta pojasta. Huutoa parkua jatkuvaa, etenkin kun pitää aamulla käydä pesemässä tukka kun illalla ei ehtinyt/jaksanut/muistanut/tajunnut katsoa edes peilistä miltä letti näyttää...
Puolen tunnin päästä tukka on puhdas ja kaksi poikaa kohtalaisen tyytyväisenä hereillä (tosin toinen istuu keskellä ruokapöytää ilman vaippaa ja syö herneitä) ja pitää herättää koululaista ja eskaria ja itse pitäisi syödä aamupalaa kun seuraavan kerran pääsee mahdollisesti ruuan kimppuun puolilta päivin. mutta koira on vienyt märän saappaan sänkyyn ja se pitää viedä pois ja koululainen painelee takaisin sänkyyn peiton alle ja se keittiön pöydällä istunut on olkkarissa ja kakannut keskelle lattiaa - onneksi ei ollut vaatteitakaan päällä.
Enkö löydä lapsille vaatteita kun en laittanut valmiiksi illalla kun en ehtinyt/jaksanut/muistanut ja hirveällä kiireellä kaivelemaan sen nuorimmaisen pesun ja lattian putsauksen jälkeen kaikille suurinpiirtein sopivan kokoisia puhtaahkoja vaatteita.
Kello on siinä vaiheessa sitä luokkaa, että nuorimmainen on puettava vasta taksipysäkillä ja vanhimmainen saa pakata reppunsa juostessaan taksille.
Nuorimmainen muuten osaa ja jaksaa aukaista turvavyön soljet! Kiva keskellä mettätaivalta pysäyttää auto tienposkeen ja laittaa vyöt uudestaan. Ja minuutin päästä uudestaan.

Työpaikan piha on remontissa ja auto pitää jättää parkkiin johonkin muualle.

Parkkipaikkoja ei löydy ja lopulta löytyy maksullinen, johon voi tunkea kaikki loput kolikkonsa eikä parkkimittari tietenkään huoli kolikoitani vaan sylkee pihalle kaikki yli 50snt kolikot. maksa siinä nyt sitten monen tunnin parkkimaksua 20-senttisillä... Ja vettä tietenkin sataa koko ajan kaatamalla. Mainitsinko jo, että hoitopaikan piha on remontissa ja auto pitää jättää noin 200m päähän parkkiin - ja vettä satoi?

Olisiko kukaan sitten kuitenkaan huomannut sitä likaista tukkaa?

Töissä toteaa, että puolet papereista on hukassa ja se henkilökortti, joka juuri TÄNÄÄN olisi ollut äärimmäisen tärkeä ja pakollinen, on jossain ihan muualla... Sihteeri muistaa huutaa, jupista ja jäkättää työn alla olevasta raportista, että ei näin voi kirjoittaa (ja niin, se paperi on erittäin keskeneräinen, kun se on työn alla).

Puhelin soi ja koululainen kertoo, ettei ehtinyt taksiin - tai että taksi ei kai ollenkaan tullutkaan. Ei ollutkaan kuin vasta neljäs päivä koulun alkamisen jälkeen tänä syksynä, että taksin kanssa oli ongelmia (eikun viides päivä, mutta eilen ei ollut meidän poika, jonka ohi taksi porhalsi aamulla!) koulua on siis kulunut kuusi päivää. ja kotona paljastuu, että poika oli unohtanut reissuvihkon, johon oli merkattu uusittu lukujärjestys, kaverinsa luo. Kun odotteli siellä, että ehdin hakemaan, kun en tietenkään voinut käskeä lähteä kävelemään viittä kilometriä kaatosateeseen yksin...

Kotona koira onkin syönyt jo kaksi eri kenkää sillä aikaa, kun olen yrittänyt saada kerättyä posteja, läksyjä, likaisia vaatteita, nälkäisiä lapsia... Kas kun ei vielä joku imurimyyjä paukahda paikalle, että teilläpä on sen näköistä, että tarvitsisi kunnon imuria...
Kello on varttia vaille yhdeksän illalla, ja NYT on ensimmäinen kerta koko päivänä, että kukaan ei huuda tai jurnuta minulle.

Mistä niitä harmonisia idyllisiä elämiä saa?

Vuodet vierii...

kappas vaan, nyt onkin jo elokuu ja minä olen viljaa.
Kesäloma tuli ja meni, ehdittiin käydä Caribialla. Hotellihuoneena sviitti kylpyammeella, oikein mukavaa. Autosta puhkesi rengas, epämukavaa. Raisiossa on Ameriikan ihmeen merkkihuolto, ja vieressä kauppakeskus Mylly. lapsille oikein mukavaa, siellähän on Br-lelu...

Vietettiin perinteiseksi muodostunut piknik tekosaarilla, koko suku oli edelleen tullut sinne (vaikkeivät ole edes puheväleissä melkein). Samana iltana käytiin vanhapoikaveljesten luona nuoremman syntymäpäivillä. Sain ilahduttaa omaa veljeäni toteamalla hänet vuotta nuoremmaksi kuin luuli olevansa.
Käytiin asuntomessuilla yhdessä Tarja Halosen kanssa. Ei onneksi tavattu, ei näillä sosiaalisilla lahjoilla...

Työt alkoivat hiljaisissa merkeissä, työkaveri niksautti niskansa ja oli poissa koko viikon. Yksin pidin toimistoa pystyssä, vastailin puhelimeen (ja osasin vastata) ja vastaanotin asiakkaita. Ja nyt kun muut ovat jo töissä, asiakkaita ei käy... Tylsää.

Lapset olivat varahoidossa kuntakeskuksessa, neiti tykkäsi aivan hirveästi ja Muropaketti oli aivan lohduttoman ahidstunut. Ei tykännyt ollenkaan.
Nyt aloittivat omassa hoitopaikassaan ja Muropaketti oli aamulla jo aivan innoissaan. On hyvä mieli, kun tietää aamulla, että voi jättää lapsen hyvillä mielin ja turvallisesti hoitoon...

Aamulla söin terveellisesti xylitokipurkkaa ja hammas lohkesi. Tai paikka oikeastaan, vei vähän mukanaan hammastakin. Soitin kunnan hammashoitoon ihan vaan testimielessä, että mitä sieltä sanovat - sain ajan iltapäiväksi. Edellinen asiakas oli kolme varttia piinapenkissä, mietin jo, että pitää soittaa hoitopaikkaan, että myöhästyn pahasti. Pääsin siis vartin myöhässä hammaslääkärin hyppysiin. Päivää, hammas hajalla vai? Suu auki kiitos, joo, paikka on lohjennut, pittää putsata. Sursur ja vinkuvinku, slurpslurps röööööööööölssssss vinkuvinku. Matriisi suuhun ja hinhink, pari räpsäystä mystistä kosmista valoa ja testausta, onko liian korkea? Sursur ja hinkhink. Jos alkaa jomottaa tai tulee kuumetta, niin ottakaa yhteyttä kiitos, tässä lasku.
Ja pim, olin pelastettu!
Ja pelastin hammasläkärin aikataulunkin, puolen tunnin ajasta käytin vain vartin. Hammas on kasassa, lasku 21 euroa. Kiitos paljonparjatun kunnallisen hammashoidon!

Ehdin sitten ajoissa lapsetkin hakemaan.

Ai niin, neiti hukkasi viime syksynä uuden tunikansa, jonka omin pikku kätösin hänelle ompelin? Se löytyi sunnuntaina lastenhuoneesta, aivan kuin ei olisi ollutkaan melkein vuotta kadoksissa.