Sahramin solmut

maanantaina, joulukuuta 31, 2007

Vuoden viimeinen päivä

Yöllä oli pakkashuuru valkaissut maiseman, heti on paljon mukavamman oloista. Heitin isommat lapset pihalle, tuolla ammuskelevat miehen kanssa raketteja. Kun ei ole noita naapureita, niin eipä paljon ketään häiritse. Neiti on edelleen ihan sippi, kuumetta en saanut mitattua mutta valittaa että päätä särkee. Halusi silti ulos raketteja katsomaan.

Muropaketti jatkaa kuumeilua, viime yön nukkui hiki päässä kun laitoin supon, ibuprofeiini pistää hikoiluttamaan. Oma olo on karsea, pää täynnä räkää eikä ajatukset liiku, hengitys on vaikeaa ja happivaje on näköjään saanut jo jalat kylmiksi (elimistöhän suojelee arvokkaita sisäelimiä vähentämällä ääreisverenkiertoa...)

Piti tulla isomummon illalla raketteja katsomaan ja tinaa valamaan, nyt kyllä jää väliin. Saa meistä vielä ties kuinka pahan taudin, hauras kun on. On siirtymässä palveluasuntoon vuodenvaihteen jälkeen, jos se paikka nyt on vielä vapaa, ei enää pärjää kotona ilman jatkuvaa valvontaa. Ja vanhalla maatilalla ei ympäristöä saa kovin turvalliseksi, löytyy kirvestä (kun tekee mieli pilkkoa viripuita), halkopinoa, syviä ojia, tulisijoja, kapeita rappuja... Eletty elämä kummittelee vanhoissa korvissa, navetta on ollut naapurillakin kohta vuoden tyhjillään ja vieläkin lehmät huutavat lypsäjäänsä. (no, ei se mitään, naapurin nuorimies 35v soitteli jokin aika sitten toiselle naapurille, että kun ne elikot pitävät kovaa meteliä, onko joku hätänä - sekin navetta oli ollut tyhjillään jo kesästä asti...)

Isopappa pääsi helpolla, kaatui omaan pihaan kun sydän lakkasi lyömästä. Siihen asti tunsi omaisensa, osasi käydä itse vessassa, osasi sanoa ei. Isopapan veli oli kolme vuotta dementiaosastolla, kirosi ja huusi, hakkui vaimonsa ja lapsensa kunnes ei enää muistanut sellaisia olleenkaan.
Naapuri kuoli nukkuessaan.
Yksi otti hengen itseltään. Toinen kuoli sairaalassa kuukaudessa aivokasvaimeen, yksi naapuri kuoli aamukahvipöytään aortan revettyä.
Hautausmaalla alkaa olla enemmän tuttuja kuin kotikylässä.

Tällaistako tämä on, loppuelämä? Väsymystä, päivien laskemista, periksi antamista. Vai pitäisiö tehdä kuten isopappa, kaatua saappaat jalassa kaiken rakkaan keskelle, tyytyväisenä siihen, että on tehnyt minkä on halunnut, saavuttanut tavoitteensa.

Juu, äiti on vähän väsynyt.

Tunnisteet: ,

1 Comments:

At 6:03 ip., Anonymous nirunaru said...

Minä tulin vähän surulliseksi, kun luin tekstisi. Tunnen niin suurta myötätuntoa, sillä tiedän mitä on kun läheinen ihminen vähitellen kuihtuu pois. Työn puolesta kohtaan kuolevia ja heidän omaisiaan jatkuvasti ja voin täydellä sydämellä sanoa, että ainakin vanhukset joiden kuoleman aikaan olen ollut läsnä ovat olleet valmiita kohtaamaan elämän päättymisen, rauhassa ja rauhallisena. Uskon, että me kaikki lähdemme vasta kun sen aika on ja siihen asti on elettävä niin ettei jää kaduttavaa, tehdä ja sanoa kaikki kauniit sanat ja teot tänään, ei huomenna, sillä kukaan ei tiedä elinpäiviensä määrää.Toivon sydämestäni sinulle iloisia ja onnellisia päiviä vielä vuosiksi eteenpäin.

 

Lähetä kommentti

<< Home