Heinäpellon laidalla

Palasin eilen hetkeksi lapsuuteeni.

Etukäteen oli suvun kaivurimies käynyt kaivamassa auki umpeenkasvaneet ovat ja vaihtamassa ajansaatossa tukkeutuneet putket uusiin. Vesi pääsee nyt virtaamaan pellolta pois (ja samalla meidän pihaltammekin). Pellolle uskaltaa taas ajaa työkoneiden kanssa.

Tämä pelto oli lapsuudessani tunnettu paarmoistaan, niitä oli aivan hirveästi. Nyt niitä oli vain muutamia, toki kivuliaasti nekin vähät purivat. Lapset innostuivat leikkimään seipäiden alla, tekivät hiirenpesiä ja majoja (siksi pari seivästä näyttää hieman... muotopuolilta). Muropaketti toimi nappulapoikana, kuten jokainen sukupolvi ennen häntä.

Pikkusisko nosteli heinää seipäälle varsin uskottavan näköisesti - tosin hänellä on se ratkaiseva kymmenen senttiä pituutta enemmän kuin minulla. Seipäänterottajalle täytyy muistaa kertoa, että eivät olleet kärjet tarpeeksi teräviä...

Kuvasta ei ehkä näy, mutta seiväsrivit ovat viivasuoria. Ei tarvitse isännän lähteä kesken kahvin oikaisemaan riviä.

Terapiaa, hidasta hyvästijättöä sille, jota ei koskaan saa enää takaisin.