Loman tarpeessa (ja unenkin)

Onpahan ollut pitkä viikko. Tänään töistä lähtiessäni olinkin harvinaisen tyytyväinen siihen, että ensi viikko on lomaa. Sihteerikin oli sopivasti sairaslomalla, joten ei tarvinnut edes tapella matkalaskujen kanssa. Saapahan sitten lomaltapaluurahaa.

Nykyään pääsen niin harvakseltaan nettiin oikein ajatuksella surffailemaan, että jää suurin osa ennen ahkerasti lukemistani sivuista käymättä. Ei sen puoleen, omaa aikaa on niin vähän muutenkin, että jos mukanani kotivessassa on vain yksi lapsi ja vain yksi elukka, niin katson jo sen hetken edustavan "omaa aikaa". Siedän yleensä hyvin sen, että en ole oman ajankäyttöni herra, mutta nyt jotenkin tuntuu, että liika on liikaa.
En kykene mihinkään, teen pakolliset kotihommat ja siinä se - eipä ole tullut paljon lasten kanssa pelailtua lautapelejä (päivähoidosta tuli tuollainen kotitehtävä). Tai juteltua Puppe-koiralle, joka MYÖS tuli päivähoidosta kotitehtäväksi. Mies kirosi jo vähemmän sivistyneesti, että ihanko oikeasti ne kuvittelevat, että kaikilla riittää innostusta ja halua mitä ihmeellisimpiin virityksiin työpäivän jälkeen...
Mutta lapset ovat terveitä.

Mutta onhan ensi viikko lomaa.

Pikkusisko tilasi Ikeareissun, saa nähdä, ehditäänkö sinne asti. En oikeastaan juuri nyt tarvitse mitään Ikeasta (tarvitseeko ikinä?) mutta olisihan se kiva käydä. Kun ei lankaakaan voi ostaa, hamsterikuussa.

Sain alkuviikosta valmiiksi neitille tumput. Lankana la Alpaca kaksinkertaisena.


Tarkoituksena oli saada aikaiseksi lämpimät tumput rukkasten alle. Tehtävä täytetty. Paitsi että tumppuja ei voi pitää kädessä, koska ne ovat liian kuumat. Sitäpaitsi en ikinä osaa tehdä nätin näköisiä tumppuja, aina näyttävät jotenkin suhteettomilta. Alunperin tumppuihin meni 61g lankaa, mutta kuiva pakkasilma on tehnyt tehtävänsä, painoa on enää 59g.

Vuffen mömö söi kaksi patakinnastani, joten olin akuutissa tarpeessa. Vapaa-aikalankaa kirjavana ja Sohvi-saalilankaa (Jämsän huopatehtaan tuotantoa, melkeinpä lempparilankaani) vaaleansinisenä, yhteensä 130g. Tai alunperin nuokin painot olivat enemmän, mutta mikäs tälle kuivalle ilmalle teet, muovilaatikoista esiin kaivettuin alangat alkavat heti kuivuja ja kevenevät tietysti.


Jostain syystä huovutettavat tumput onnistuvat mittasuhteiltaankin hyvin. Yläkuvassa tekeleet huovuttamattomina, patakinnas ylettyi melkein kyynärpäähän asti.

Huovutuksen jälkeen kinnas on justiinsa passelin kokoinen. Paitsi että ekan pesukonekierroksen jälkeen pääsivvätten heti uudestaan kovempaan myllytykseen. Neljässäkympissä kirjopesuohjelmalla ei tapahtunut mitään, kuudessakympissä valkopesuohjelmalla ja vajaalla koneellisella lopputulos on juuri se mitä pitkin. Patalappu on suorastaan erinomainen (ja itselle muistiin, että 25s ja 50krs). Harmi, ettei ole uutta keittiötä noita varten.

Ja lattian neofunktionaalinen päällyste kiittää vuffea idean synnystä. Eteisen lattia on päällystetty pahvilla, se ei ime pissaa kovin nopeasti, ja hätätilassa vuffe voi purkaa pahviin pureskelunhaluaan.

*******************

Vuffe on hauska koira. Hirveän viisas, oppii todella nopeasti. Ja välillä ihana pikkuvauva. On (vielä) hellyyttävää, kun pentu kiipeää syliin, kun täytän pyykkikonetta. 30 kiloa myöhemmin en varmaan enää muista arvostaa sen hellyydenosoituksia/hellyydenkaipuuta ihan näin paljoa.
Vuffe olisi myös varmasti paljon paremmin sisäsiisti, jos vain joku ehtisi lukea koiran viestejä. Kas kun en millään ehdi päästämään pentua pihalle, kun se istahtaa eteisen oven eteen pissahädän merkiksi.
Pari kertaa vuffe on hämmästyttänyt minut haukkumalla pihallepyytämisen merkiksi! Suurin osa päivistä meneekin niin, että eteisen pahville ei tule yhtään lätäkköä. Ja painajaispäivinä (kuten eilen) koira ehtii pissata jo aamulla molempien eteisten matot märäksi ja illalla sama homma uusiksi plus kerran pissataan keskelle olkkaria.

Autolla kulkeminen on hieman haasteellista, koska vuffe ei haluaisi pysyä takaronkissa. Tänään oli jo puolivälissä takapenkille, jouduin pysähtymään keskellä kyläaukeaa ja nostamaan koiran ensin eteen ja alas ja kantamaan takaisin takaronkkiin ulkokautta. En uskaltanut ajaa enempää, kun koira roikkui mahastaan penkkien päällä.
Nyt ei enää ole merkkejä matkapahoinvoinnista, ja autolle tulokin jo sujuu taas. Yhteen aikaan koira pinkaisi korvat lepattaen karkuun, kun arveli kyytiinnousun ajan koittaneen. Hitaalla väsyttämisellä olemme nyt siinä tilanteessa, että koira itse vapaaehtoisesti siirtyy auton luo oikeaan paikkaan (minun autollani siis auton taakse, miehen ameriikanlaivalla pelkääjän oven viereen) ja ISTUU odottamaan.
Ruokakupin odottaminen sujuu hienosti, mutta pöydälle vuffe aina välillä käy nenänsä tunkemassa. Se saattaakin sitten olla haasteellisempi homma kitkeä pois, koira kun kasvaa korkeutta koko ajan ja houkutukset ovat siis koko ajan enemmän näkyvillä.