Hiljaa hyvä tulee

Alkuviikko vietetään Sahramissa rauhallisesti. Pikkuruinen Sinappituubi kävi pikkuruisessa leikkauksessa (jonka toki piti olla paljon massiivisempi ja hankalampi, mutta kun pikkuruinen Tuubi on aivan omaa luokkaansa) ja pääsi kotiin neljällä sulavalla tikillä varustettuna (niitä piti olla toistakymmentä, mutta kun jäi yksi 5cm aukkokin tekemättä). Nyt pitäisi kuulemma kuitenkin ottaa rauhallisesti muutama päivä. Lääkäri oli kirjoittanut kipulääkitysohjeet, ja täytyy sanoa, että minä olen jättänyt ne kipulääkkeet pojalle antamatta 75%:sti. Poika on pirteä, aurinkoinen, pomppii ja leikkii tyytyväisenä, juoksentelee ja kiipeilee eikä nurise eikä etenkään roiku puntissa kiinni. Miksi antaisin tupla-annoksia kipulääkettä, kun näköjään pärjää ilmankin? (ok, annan pojalle Naprokseenia 2xvrk, mutta jätän ne 250mg parasetamolit antamatta, annosteluohje panadolillehan on noin 10kg painoiselle 125mg).

Viikonloppuna kävimme hyvästelemässä vanhapoikanaapurin. Olen harvoin ollut hautajaisissa, joissa miehet itkevät lähes enemmän kuin naiset. Pappi oli nuori, aivan eri sukupolvea kuin vainaja, mutta ehkä se oli hyväkin, hän osasi etääntyä riittävästi - liian henkilökohtainen lähestyminen olisi varmaan saanut koko saattoväen ratkeamaan. Kirkossa oli paikalla lähes koko kylä, ihan nuorta polvea lukuunottamatta.

Kulkiessamme saatossa haudalle arkun perässä neiti alkoi ihmetellä, että etsitäänkö me vapaata paikkaa, kun näin kauan kestää...? Hautapaikka oli kyllä jo valmiiksi tuttu, se on tuolla evakkokulmauksessa, mihin on pappanikin haudattu vanhempineen, ja moni vanha tuttu kyläläinen. Muropaketti halusi vain päästä katsomaan Lintusia (ja leikkimään poikien pikkuautoilla).
Loppu viikonloppu menikin aivan voimattomana. Hautajaiset ovat aina rankkoja, mutta tällä kertaa menetys oli niin lähellä, niin läheinen.

Hiljaa.

Neiti piirsi ystävälleen kuvan, jossa ystävä oli pieni vauva enkelin sylissä ja neiti itse maassa heiluttamassa hyvästiksi, kun enkeli lensi kohti taivaan tähdenmuotoista aukkoa.