Tällä viikolla pitäisi kehitellä viisi naamiaispukua. Esikoisella on kahden naamiaiset, muilla lapsilla vain yhdet. Pyysin loppuviikkoa vapaaksi, on noita lomapäiviä vielä pari jäljellä. Että saisin ehkä jotain kehiteltyäkin. Neiti haluaisi merenneitopuvun, kuten on halunnut viimeiset kolme vuotta.
Sain neitin takin valmiiksi! Juuri sopivasti, nyt ei olisi mitään asiaa toppahaalarilla edes päiväkodin pihassa, eilen lenkillä pärjäsi teepaidallakin. Takki onnistui itseasiassa ihan hyvin, olisi tietenkin ollut kiva, jos vetoketju olisi ollut vaalenapunainen eikä beessi. Mutta, mun varastoissa ei nyt sattunut olemaan yhtään vaaleanpunaista 39cm takkiketjua, mutta yksi beessi oli. Pinkki haalariketju kyllä olisi löytynyt, ja vaaleanpunainen piilovetskari kanssa. Paljetaskut eivät oikein onnistuneet, arvasin sen jo, kun aloin niitä väsätä. No, olkoon nyt. Tuulilistan ompelemista mietin, sillä saisi sen väärän värisen vetskarinkin piiloon. Neiti ei sitä kuitenkaan halunnut. Ehtiihän sen, jos on tarvis. Hihansuiden kuminauhat liian löysiä, lyhensin Ottobren ohjeesta jo viitisen senttiä ja silti lörpöttävät.
Takki kokonaisuudessaan istuu neitin päälle oikein hyvin, ja tyttö tykkää.
Materiaalina jostain halvalla ostettu ulkoilupukukangas (palasessa oli hintalappuna 1€ - on muuten mielettömän mukavaa ommeltavaa!), kukallinen kangas on paikallisen kangaskaupan loppuunmyynnista puoleen hintaan ostettua tuulipukukangasta. Vuorena ohut fleese Neurokankaasta. Heijastinneuroosini takia ommellut sydämet 3M:n kangasta. Tosiaan ei tarvinnut edes ketovetjun takia mennä kangaskauppaan, kaikki löytyi kotoa. Malli Ottobrestä, koko 120cm! Ja poikien malli. Ei oikein näytä poikamaiselta.Kaapista löytyi onneksi vielä sopivan kokoiset ulkoiluhousut, ehdin ommella takkiin sopivat housut sitten ehkä jo syksyksi... No, eihän sitä tiedä, ensi kesä voi olla vielä kylmempi kuin viime kesä, ja sitten tarvitaankin koko kesä vuorellisia ulkoiluhousuja.
Sunnuntaiaamun kunniaksi kutaisin aurinkotuolissa ulkona neitin palapeiton viimeisen palan loppuun, sitä tein varmaan yhtä kauan kuin takkiakin. Kolme viikkoa?
Vielä tuota puuhaa olisi. Sinappituubille pitäisi kehitellä puuvillahattu, Muropaketille etsiä jostain esikoisen vanhat ulkoiluromppeet. Saapasvarastoa pitäisi päivittää, ainakin Muropaketin nokialaisista näytti saumankohdat murtuneen. Saappaat kuuluivat muistaakseni sekajätteeseen...? Autotallin takavarastosta pitäisi kaivella laatikoita, eiköhän sieltä löydy kaikki puuttuvat romppeet.
Vuffen kanssa on hauskaa. Pentu on niin fiksu (tottakai meidän koira on fiksu...), oppii nopeasti. Eilen koulutettiin esikoista, pojalla oli tasku täynnä namia. Ei tarvinnut kuin pari kertaa, niin vuffe jo tiesi, että kenen luokse kannatti mennä kerjuulle... (siis koulutettiin esikoista komentamaan koiraa, että poika uskaltaisi komentaa ja että koira tottelisi poikaa, ihan perusjuttuja, tänne ja istu). Ensi viikonloppuna olisi pentuetapaaminen, toivon, että kerrankin pääsemme koko porukka lähtemään.
Vuffe jahtaa kuivia lehtiä. Lauantaina neiti jahtasi sitruunaperhosta pihassa, ja vuffe innostui myös jahtaamaan sitä. Muuten hyvä, mutta ei taida olla kovin kummoinen metsästyskoira - hukkasi sen perhosen heti ekassa mutkassa ja lähti sitten haistelemaan turpeita... Naapurista kesäasukkaat kävivät tontillaan, ja koira oli irti pihassa. Pukkelihan paineli läpi orapihlaja-aidan piikeistä välittämättä. Vuffe juoksi aidan viereen, jäi oman tontin puolelle (tai no niin, se tiekin on meidän tonttia, siis jäi pihan puolelle) ja haukkui toki. Kutsuin ihan nätisti "Tänne!" ja koira vilkaisi minua, vilkaisi kulkijoita ja lähti häntä heiluen luokseni.
Meillä on hieman haasteellista kouluttaa näitä "ohitustilanteita" kun noita ohitettavia tai ohittajia on niin vähän. Eilen 2,5 tunnin lenkillä ei näkynyt yhtään ihmistä, vaikka puolet lenkistä mentiin tietä pitkin.
Noo, suurempi ongelma on kyllä tuon neitin kouluttamisessa ohitustilanteisiin. Noistakin kesäasukkaista haki rouvan meidän pihalle, rouva-parka. Päässä jo heittää sen verran, että ei meidän nimiä muista (vaikka ovat olleet tuossa tuon 15 vuotta minkä mekin olemme täällä asuneet). Yritti selvästi lähteä karkuun moneen otteeseen. Lopulta kävin pelastamassa rouvan, hain neitin jäätelölle.
Jossain välissä pitäisi naputella arkkitehdille talon kuvat ja tarkistaa, että tarvekartoitus on tehty oikein. Saa nähdä, koska tuo sunnittelija sanoo itsensä irti.
Että se on sitten kevät, vai?
Tunnisteet: Eläimet, Käsityötä, Lapset, Maalaiselämää, Minäminäminä